Etusivu - Mielipide - Uutiset - Kolumnit / Pakinat - Arvostelut - Haastattelut - Runot

 

Edes näytelmä miehuudesta
ei vedä miehiä teatteriin

Virpi Tynkkynen

"Miehet ovat metsästäjiä, naiset keräilijöitä. Jos mies tarvitsee puseron, hän
menee kaupan ovesta sisään, saalistaa itselleen vaatteen ja ryntää liikkeestä
ulos. Naiset voivat viettää tuntikaupalla kauppakeskuksissa, ostamatta mitään,
kooten kokemuksia." Näin väitti Martti Suosalo Luolamies monologissaan
Jyväskylän Kaupunginteatterissa 21.10.

Rob Beckerin kirjoittama näytelmä sai ensi-iltansa San Franciscossa 1991. Ville
Virtanen suomensi ja ohjasi teoksen ja se esitettiin ensimmäisen kerran
Helsingissä helmikuussa 2004 Aleksanterin teatterissa. Teos on Uuden Iloisen
Teatterin ja Svenska Teaternin yhteistuotantoa. Se on ollut yleisömenestys ja
on nyt lähtenyt kiertueelle ympäri Suomea. Takaisin Helsinkiin stand-up palaa
helmikuussa 2006. Tarinaa kertoo Martti Suosalon lisäksi myös Eero Saarinen.

Suosalon charmi on aseistariisuvaa. Esitys alkoi jo ennen sovittua aikaa hänen
ja vaimo-Virpin nuoruuden diakuvilla, joiden yhteydessä saimme kuulla
näyttelijän tähänastisen elämän vaiheista, lapsuusmuistoista nykyisen
omakotitalon pihakivien hankintahintaan. Itse esityksessä keskityttiin miesten
ja naisten välisiin eroihin. Noihin ikivanhoihin kliseisiin, jotka jaksavat
aina kiinnostaa ja naurattaa.

Vääjäämättä huomaa tirskuvansa, kun Suosalo imitoi puolisoaan, joka vaatii
häntä kertomaan tunteistaan. Tai kuinka ystävättäret keskenään vaihtavat mitä
intiimimpiä kohteliaisuuksia: "Ai kun sun nännit törröttää kivasti." Vanhat
kaverukset vastaavasti tervehtivät toisiaan vuosien jälkeen tuttavallisesti
"Mitä mulkku?", josta joka mies kuulemma ymmärtää, että kivaa on tavata
pitkästä aikaa. Ja vuosien kulumista voi vielä korostaa kyselemällä autosta
että, "vieläkö sä ajat tolla romulla?".

Omakohtaisuutta tunnistin Luolamiehen kuvauksessa, kuinka vierailu toisen
pariskunnan luokse sujuu. Naiset siirtyvät heti sohvalle, nojautuvat toistensa
puoleen ja alkavat poimia informaatiota. Miehet jäävät seisoskelemaan
kiusaantuneena, kunnes lopulta isäntä murtaa jään ja kertoo uudesta porastaan
ja lupautuu näyttämään sitä autotallissaan. Toverukset ihailevat hienoa
työkalua aikansa ja pihalla vielä mahdollisesti vasta maalattua sokkelia.
Kotimatkalla autossa vaimo jakaa puolisolleen keräämäänsä valtavan määrän
informaatiota. "Niillä on kriisi. Pera ei puhu. Anoppi sotkee kuviota. No mitäs
te juttelitte, kun olitte Peran kanssa kaksi tuntia pihalla?" Oikea luolamies
kiusaantuu, sillä hän kokee, että siippa haluaa vaihdossa tietoja, mutta kunnon
metsästäjä ei osaa keräillä. Ainoa mitä hän saa puristetuksi on, että Peralla
on uusi pora.

Myöskin pakko myöntää, että koettu on sekin tosiasia, että mies ei
vahingossakaan kysäise tietä ohikulkijoilta, kun huomaa ajaneensa vikaan.
Toiselle ei tunnusteta, että ei osattu suunnistaa. Eikä päästetä vaimoakaan
selvittämään asiaa.

Vaikka esitys onkin kirjoitettu miesnäkökulmasta, oli teatteriyleisössä suurin
osa naisia. Pariskuntia oli tietenkin myös, mutta ei yhtään pelkkää
miesseuruetta. Jos tämän monologin tarkoituksena on houkutella enemmän miehisiä
kuulijoita näytöksiin, ei se ole siinä onnistunut.

Itse komedia on vanhoilla viisauksilla ratsastava, hyvin esitetty ja
viihdyttävä, mutta ei erityisen mieleen jäävä tai uusia ajatuksia herättävä.
Loppuhuipennus jäi puuttumaan, sillä yleisö ymmärsi ruveta taputtamaan, vasta
kun viimeisen virkkeen päätyttyä valot sammuivat salista.

Naurua kyynelten läpi

Marita Heinonen

Anna-Leena Härkösen uusin teos Loppuunkäsitelty, Kustannusosakeyhtiö Otava
2005, on hämmentävää ja raskasta luettavaa. Koko ajan toivoisi, että kirjan
sisältö ei olisi totta. Mutta se on. Anna-Leena Härkösen Killi-sisko on kuollut
oikeasti. Tehnyt itsemurhan oikeasti. Hypännyt parvekkeelta oikeasti.

Härkönen tilittää järkyttävän tapahtuman aiheuttamia tuntemuksiaan lukijalle
suoraan päänsä sisältä, paljastaa intiimit ajatuksensa kirjansa sivuilla
rehellisesti ja rohkeasti.

Kerronta etenee sujuvasti. Välillä yksinpuheluna, välillä päiväkirjamaisesti
rakennettuna ja takaumiakin löytyy. Kokonaisuus pysyy hyvin kasassa. Lukija
elää väkisinkin kirjailijan tuskassa ja epätoivossa mukana.

Härkösen sisaren poismenon lopullisuus iskeytyy vastaan aina uudelleen ja
uudelleen: ”enkä minä näe sinua enää koskaan”, ”sinua ei enää ole”, ”en saa
koskaan tietää”, ”meidän muistomme sinusta eivät lisäänny enää”, ”sinun päiväsi
ovat lakanneet kulkemasta”, ”minä en ehtinyt nähdä sinua tarpeeksi, ja nyt sinä
olet iäksi poissa”, ”Sinä olet todella kuollut. Sinä olet kuollut myös
huomenna, aina.”

Härkösen alati vaihtelevissa tunnekuohuissa kulkevat mukana myös epäusko ”sinä
et voi olla poissa”, viha, rakkaus ja ikävä. Sekä itsesyyttelyt ja jossittelut,
jotka alkavat jo tunnin kuluttua suruviestin saapumisesta, vaikka Härkönen on
päättänyt ettei ala sellaiseen.

Myös toivo syttyy aina uudelleen: ”Kadulla jokainen mustatukkainen nainen
näyttää sinulta. Sydän jättää aina lyönnin väliin; täytyy tarkistaa kasvot
ennen kuin uskon”.

Yhtä usein kuin sisarensa kuolinpäivään, Härkönen palaa siihen, kun näki
sisarensa viimeisen kerran hengissä. ”- Täällä on hyvä olla, sinä sanoit. Hyvin
epätyypillinen repliikki. Minun olisi pitänyt jo arvata siitä. Viivyit viisi
tuntia. Minun olisi pitänyt arvata jo siitä. Kuljit lähelläni tavaratalossa.
Minun olisi pitänyt arvata jo siitä. Minun olisi pitänyt ylipäätään arvata.
Minä en arvannut. En osannut. En tiennyt. En kyennyt. Minä epäonnistuin. En
pystynyt pitämään sinua elossa.”

Kaiken surunsa keskellä Härkönen yrittää kuitenkin uskoa naurun parantavaan
voimaan: ”Minä olen selvinnyt tästä maailmasta nauramalla. Ainakin tähän asti.
Ja minä luulin että sinäkin selviäisit. Nytkö se keino on minunkin osaltani
loppuun käytetty? Ei, täytyy yrittää. Täytyy nauraa.”

Vaikka Härkösen Loppuunkäsitellystä jääkin jäljelle paha olo, se kannattaa
lukea. Miksikö? Siksi, koska totuus on aina lukemisen arvoista, ja myös
ajattelemisen arvoista.

KIRJA-ARVOSTELU:
Fiona Toy:
MIELENRAUHA
- rentouttava stressin hallinta
Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom, Karisto Oy 1997

Leena Salmivuori

Päätä särkee, vatsaa nipistelee, huimaa... Nimetön ahdistus puristaa rintaa,
ajatukset pyörivät mielessä. Stressiä? Se on sitä.

Rentoutus tuntuu olevan monille saavuttamaton olotila. Vaikka juuri stressi
piiskaa ihmistä joskus itsen ylittäviin suorituksiin, niin jatkuvana
olotilana se on vahingollinen niin ruumiille kuin sielullekin. Vastapainoksi
ihmisen on opittava rentoutumaan, eikä Fiona Toy tarkoita tällä suuria
juhlia tai television tuijottamista. Kirjassaan Mielenrauha - rentouttava
stressin hallinta hän tuo monipuolisesti esiin erilaisia rentoutumiskeinoja,
joita kokeilemalla itse kukin voi saavuttaa syvärentoutumisen tilan. Tämä
olotila tarjoaa lepoa niin ruumiille kuin mielelle. Aineenvaihdunta, sydämen
syke ja hengitys hidastuvat, lihakset rentoutuvat ja mieli on tyyni ja
rauhallinen. Jännittyneisyys ja ylimääräinen energia laukeavat ja ihminen
lepää sanan varsinaisessa merkityksessä.

Toy tietää, mistä puhuu. Jo yksin kirjan käteen ottaminen ja sen selailu
tuntuvat rentouttavilta. Sivut ovat kermaisen pehmeää paperia, kuvat
yksinkertaisia, helposti hahmottuvia valokuvia ja ornimenttaalisia
piirroksia. Jokainen sivu on taulu. Ne on sommiteltu värillisiin kehyksiin,
vaaleaa lilaa, laventelin sinistä, kevään hentoa vihreää. Kirjasintyyppiä
lihavointia ja kirjainten kokoa vaihtelemalla teksti on saatu eloisaksi ja
helposti visualisoitavaksi. Palstan leveys ja marginaalit on sovitettu
silmän lukupisteitä hellien. Kirja on kaunis.

Sisältö keskittyy käytäntöön. Teoreettiset stressin syntymeksnismit
Ja ilmenemismuodot on siroteltu ohuesti käytännön neuvojen lomaan. Niitä
tarvitaan, mutta ne eivät vie päähuomiota. Ennen muuta Toy keskittyy
antamaan ohjeita, neuvoja ja reseptejä. Liikunta, jooga, hieronta ja
akupainantarentouttavat jännitystiloja, mutta mukaan on otettu
tasavertaisesti asenne- ja mielikuvaharjoitukset, aroma- ja väriterapia,
musiikkiterapia ja totta kai meditointi. Näitä ruumiin ja mielen
rentoutuskeinoja voi käyttää sellaisenaan tai yhdistelemällä useampia tapoja
ja terapioita. Kiireen stressaama arvostaa varmasti pikarentoutusopasta,
hänellä kun on niin kiire. Kiitosta annettakoon myös tekstin tukena oleville
valokuville. Vaiheittain kuvattujen liikesarjojen avulla voisi oppia
rentoutumaan ilman tekstiäkin. Vau!

Toyn kirja kuuluu sarjaan jokakodin käsikirjastoa. Yhdenkerran lukukirjaksi
siitä ei ole, vaan siihen paneudutaan ja innostutaan, kokeillaan. Siksi
aiheryhmiin jaottelun epäloogisuus häiritsee. Jos nyt luen väriterapiasta,
niin sitä seuraa liikunta, jonka jälkeen mennään yrttilääkinnän kautta
meditointiin jne. kuin loputtomasti pyörivässä karusellissa. Lukemista
aloitettaessa mieli ja ruumis voivat olla yhtä kakofoniaa, sisällölle
sellaista on vaikea antaa anteeksi.Stressin hallinnan oppiminen stressaa!

 

Levyarvostelu: Tommy Castro Soul Shaker


Heikki Riihimäki

Tommy Castro esiintyi tänä kesänä 2.7 Järvenpään Puistobluesissa pääkonsertissa
ja sai porukan liikkeelle todella hyvin ainakin ja mikäs oli saadessa kun
ilmojen haltija suosi. Tommy Castro on varteenotettava ainakin omasta
mielestäni loistava muusikko.

Tommy Castro on lähtöisin New Orleansin puuvillapeltojen keskeltä, ihmekkös tuo
kun häntä on kehuneet mm, B.B. King ja Carlos Santana, niin sulavaa ja mukaansa
tempaavaa hänen musiikkinsa on, joten keskityin kuuntelemaan hänen
musisointiaan lavalla ja kun sessio oli ohitse päätin lähteä tekemään harkitun
ostoksen levypisteeseen ja sain kun sainkin
itselleni ostettua viimeisen Castron cd:n Soul Shaker.

Kotona laitoin tuon cd:n soittimeen ja asetuin kuuntelemaan
nautinnolla kyseistä Soul Shaker cd:tä. Aikani kuunneltua alkoi sisälläni
heräämään mielikuvitelmat hänen syntysijoiltaan ja kotikaupungistaan. Hänen
musiikissaan heijastuu pienoinen haikeuden ja kaipuun tunne mutta sitähän
bluesmusiikki on, tunnelmointia täydellä antaumuksella. Soul Shaker cd:n ovat
yhdessä tuottaneet todella ammattitaitoiset muusikot Kevin Bowe ja
kitaravirtuoosi Tommy Castro. Levy-yhtiö Blind Pig on tuottanut kyseisen cd:n.
Tommy Castro Band kokoonpanossa soittavat: Tommy Castro Cuitars and Vocals,
Keith Crossan Saxophones & Flute, Randy McDonald Bass & Backround Vocals, Chris
Sandoval Drums & Percussion

Aina ensimmäisestä kappaleesta Just Like me lähtien poljento on reipasta ja
korvia hivelevää ja se jatkuu lähes koko cd:n ajan ja kun tullaan nimikko
kappaleeseen Soul Shaker, niin ote ja meno eikun kiihtyvät ja saavat jalat
liikkeelle aina loppuun asti. Mielestäni tämä porukka sopisi tiettyyn
kuppilamiljööseen tunnelmoimaan sen verran rautaista on bändin meininki, mutta
kuka taasen tykkää tämän tyylin musiikista se on eri asia?

Jokaisessa kappaleessa on sanomansa ja se haikea viesti kunhan levyä kuuntelee
tarkasti huomaa pienen vivahteen Castron menneisyydestä, hän on kasvanut täysin
keskellä puuvillapeltoja ja oli aikoinaan isänsä ja äitinsä lellikkipoika
kunnes lähti ollessaan 17 vuotias, kokeilemaan omia siipiään Detroitin
autotehtaille.

Musiikin harrastuksen Tommy Castro aloitti samoihin aikoihin ja sai oppia
legendaariselta bluesmuusikolta John Lee Hookerilta ollessaan 26, jolloin hänen
ensimäinen bändinsä jonka nimeä en nyt tässä muista aivan ulkoa, alkoivat
kiertelemään New Orleansin savuisissa klubeissa ja kapakoissa hänen erottuaan
autotehtaalta. Koko Soul Shaker levy on täynnä mitä upeimpia biisejä ja mitä
enemmän sitä kuuntelee, sitä vannoutuneemmaksi tulee ja osaa omaa tämän suunnan
musiikki tyylin.

Koko Soul Shaker pysyy siis koossa alusta loppuun saakka ja saa todellakin
tanssijalat vipattamaan ja tunnelmoimaan herkin sieluin vaikka levyssä kaikuu
hieman soulvoittoinen blues. Kannattaa siis tutustua lähemmin Tommy Castro
Band Soul Shakeriin ja kuunnella levy alusta loppuun jos vaikka silloin se saa
sinutkin vannoutumaan että blues on laiffia.

Soul Shaker levyn kappaleet ovat lähes jokainen Castron omaa käsialaa vain
muutamissa kappaleissa vilahtaa muitakin bändin soittajien laadukkaita nimiä.
Eli antaisin itse tälle Sou Shaker cd:lle täydet viisi tähteä * * * * *

 

Onks fleda hyvin?

Katja Mälkki

Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon kuuluva musikaalikomedia Hairspray
ilottelee 1960-luvun musiikilla ja näyttävillä tanssiesityksillä. Hairspray
kertoo vuodesta 1962 ja tavallisesta perheestä olevan, pullean Tracyn haaveesta
päästä tv-showhun tanssijaksi, haaveen toteutumisesta, rakastumisesta sekä
ulkonäköihanteista ja Baltimoressa rehottavasta rotusorrosta.

Tarinan päähenkilö, 16-vuotias Tracy onnistuu vakuuttaa tv-juontaja Corny
Collins kyvyistään ja päästä tanssijaksi hänen showhun ja lähelle ihastustaan,
tanssija Link Larkinia. Tv-ohjelman kulisseissa ja koulun pihalla käydään
taistoa Linkin sydämestä ja ulkonäön merkityksestä. Tv-ohjelman tanssijana on
Linkin tyttöystävä, hoikka Amber ja ohjelman tuottajana Amberin äiti. Yhdessä
he koittavat tuhota Tracyn orastavan uran ja estää Tracya pääsemästä mukaan
Miss Hairspray –kisaan. Monenlaisten kommellusten siivittämänä Tracysta
kuoriutuu kaunotar, jolla on myös sydän paikallaan. Hän puolustaa värillisten
asemaa ja saa myös tv:n väen sekä sponsori Fleda Plus Hairsprayn huomaamaan
mustienkin arvon. Reippaalla asenteellaan ja iloisuudellaan Tracy onnistuu myös
nappaamaan Linkin sydämen.

Musikaali pohjautuu John Watersin samannimiseen elokuvaan vuodelta 1988.
Musiikin on säveltänyt amerikkalainen Marc Shaiman. Suomen teatteriversiossa
pääosissa ovat muun muassa Mikko Leppilampi ja Mikko Kivinen. Naispääosassa
vuorottelevat Katja Aakkula ja Johanna Heimonen. Ohjauksesta vastaa Georg
Malvius.

Musikaali on kepeä teinirakkaustarina, jossa on taustalla painavaa asiaakin.
Musiikki ja tanssi tempaavat katsojan mukaansa. Etenkin Tracy ja Seaweed
Stubbsin äitiä esittänyt Caron Barnes laulavat taidokkaasti. Suuret
ryhmätanssiesitykset ovat myös nautinto silmälle. Muutamat lauluista olisivat
voineet olla hieman lyhyempiä, sillä keskittyminen alkoi jo lopussa herpaantua.
Samoin hieman ennen väliaikaa alkoi jo väsyttää, mutta väliajan jaloittelu ja
lopun vähän nopeampi tempo pelastivat tilanteen.

Roolisuorituksista hauskin oli ehdottomasti Mikko Kivisen rooli Tracyn äitinä.
Muutenkin musikaalikomedia oli nimensä veroinen. Rooleissa oli piilokomiikkaa
ja tarinassa monia hauskoja hetkiä. Mutta kuten sanottua, jotkut laulut olivat
vähän pitkäveteisiä. Mikko Leppilammen mikrofoni petti kaksi kertaa, mutta hän
selvisi tilanteista ilmeenkään värähtämättä.

Näyttelijöiden asut ja hiukset kuvastavat hyvin aikakautta. Asut tuovat esiin
myös roolien persoonia hauskalla tavalla. Ja niin kuin aikakauteen sopii,
hiusten tulee olla isot ja ne saa pysymään hyvinä vain hiuslakalla. Lavasteista
isot tv-ruutu ja nojatuolit ilmentävät hyvin nuorisokulttuuriin pesiytynyttä tv:
n katsomista ja samalla kertovat, mitä ruudun kummankin puolen tapahtuu.

Elokuussa Euroopan ensi-iltansa saanut Hairspray on Kaupunginteatterin
ohjelmistossa vielä ainakin helmikuun ajan. Broadwaylla musikaalia on esitetty
yli kaksi vuotta ja Helsingin jälkeen vuorossa on Lontoo. Lisätietoja musikaalista
löytyy Kaupunginteatterin kotisivuilta: http://www.hkt.fi/ohjelmisto/play.mhtml?hair

 

Runoarvostelu

Tiina Huskonen

Kaikkea saa tehdä.
Kaikkea pitää tehdä.
Kaikkia ovia tempoa.
Kaikkia kuita kurkotella.
On vain yksi ehto.
Elinehto.
Värisevää sielua ei saa tallata.
- Tommy Tabermann -

Joka on pidellyt
aaltojen silittämää
kiveä kädessään,
tietää,
että jatkuvilla hyväilyillä
on ihmeitä tekevä voima.
- Tommy Tabermann -

Joka valitsee aseekseen
sulan, höyhenen, kynänpätkän
hän voittaa raudan ja teräksen
hän voittaa ketään alistamatta ja surmaamatta.
Hän kastaa sulkansa omaan vereensä
ja piirtää kasvonsa taivaan kanteen.
Tähdeksi tähtien äärettömyyteen.
- Tommy Tabermann –


Olen aina pitänyt runoutta vaikeana taiteen lajina, oikeastaan viime vuosiin saakka lähinnä tylsänä sellaisena. Moinen ajatus lienee jäänne alaluokilta niistä ulkoaopetelluista paatoksellisista loppusointuriimityksistä, joita sitten selkä suorana lausuttiin. Mutta sitten törmäsin sellaisen hassunhauskännäköisen käkkäräpään tuotoksiin, ja voi Tommy, Tommy, se oli siinä.

Ensimmäisen runon voisi meistä jokainen mielestäni ottaa elämänohjeekseen. Eli jotta elämästään saisi irti mahdollisimman paljon, asioita saa ja pitääkin tehdä. Eikä haaveissa ole mitään hävettävää, päinvastoin, niitä pitää olla ja niitä kohti kurkotella. Tärkeää vain on olla tallomatta ketään matkansa varrella, varsinkaan sitä ”värisevää sielua” joka päinvastoin kaipaa kuuntelevaa korvaa, turvallista olkapäätä tai vain toisen ihmisen läsnäoloa.

Myös toisessa runossa kerrotaan ihmisen vaikutuksesta toiseen, eli kuinka tallomisen sijasta hellät kosketukset saavat ihmeitä aikaan. Kiveä kovempaahan ei olekaan, mutta kun aallot sitä vuosia pehmeästi silittävät, se muokkautuu. Sama pätee myös ihmiseen, hellät kosketukset poistavat pahan olon, saavat Sinut tuntemaan itsesi tärkeäksi ja sulattavat kovimmankin ulkokuoren.

Aihe jatkuu myös kolmannessa runossa, muuttaen vain muotoaan. Aivan kuten hellä kosketus on ihmeitä tekevämpi voima kuin tallominen, ei ketään tarvitse alistaa tai surmata aseilla. Tehokkaampaa on käyttää ”aseinaan” positiivisuutta, rakkautta ja vaikkapa kirjoittamista. Niitä käyttäessään ihminen paljastaa osan itsestään, ajatuksistaan ja tunteistaan maailmalle eli ”kastaa sulkansa vereensä”, mutta juuri se tekee hänestä sen ”tähden”, ja keinoista tehokkaita.

Kaikki Tommy Tabermannin runot, kuten nämäkin, käsittelevät poikkeuksetta rakkauden kaikenkattavaa voimaa. Ne ovat koskettavia ja elämänmakuisia, ja muutamaan lauseeseen on saatu mahtumaan ”miljoona sanaa”. Positiivisuuden ja rakkauden perään hän huutaa myös muussa tuotannossaan, sopivasti myös pinnallisuudelle irvaillen. On upeaa, että tässä niin paljon pahaa sisältävässä maailmassa joku jaksaa kantaa ”Rakkauden Soihtua” sinnikkäästi, ”kastaen rohkeasti sulkansa vereensä”. Kiitos Tommy!

 

Sivuston ylläpito